Nuorena vitsi väännettävä

 

Olin kansakoulun tokaluokkalainen, innostunut oppija. Oppiminen oli helppoa ja halusin tehdä aina parhaani. Olin kiltti ja kuuliainen oppilas. Olin oppinut  kirjoittamaan kaunokirjoitusta jo tosi hienosti. Sitä harjoiteltiin mustekynällä. Virheitä ei saanut tulla, koska kirjoitusta ei voinut korjata. Tiesin sen ja siksi olinkin niin huolellinen kuin mahdollista. Meillä oli ollut kotitehtävänä kirjoittaa vanha suomalainen sananlasku kymmenen kertaa vihkoon. Kaunokirjoitustunti alkoi ja otin siistin vihkoni ylpeänä esiin.

Opettaja alkoi tehdä kierrostaan luokassa ja antoi leiman kaikille, jotka olivat onnistuneet tehtävässä. Kohta hän olisi minun luonani. Saisin kauniin leiman. Tunsin, kuinka opettaja pysähtyi selkäni taakse. Sitten tunsin rajun otteen hiuksissani. "Mitä sinä Merja-Riitta olet kirjoittanut? Jäät sitten jälki-istuntoon korjaamaan tämän!"

Miten noloa. Miten häpeällistä. En ymmärtänyt.  Muistini ei kerro, missä vaiheessa tajusin, minkä virheen olin tehnyt. Jälki-istunnossa tein sen, mikä oli mahdollista. Korjasin kaikki vitsit vitsoiksi. Mutta vihkooni jäi kymmenen ikuista tahraa, häpeätahraa.

Minun perhekulttuurissani sananlaskun kuului olla ’Nuorena vitsi väännettävä’. Meillä oli hauska, leikkisä, vitsaileva perhe. En edelleenkään oikein ymmärrä, mitä se vitsan vääntäminen oikein tarkoittaa.

Miksi kerron tämän tarinan? Kerron, koska muistan sen aina ja aina uudelleen. Pieni tarina, isot jäljet. Toisaalta tarina on saanut minut useinkin elämäni varrella kyselemään, onko ok olla iloinen, leikkisä ja hauska. Olenko liian kevytkenkäinen tähän vakavaan maailmaan?  Onko minussa ja perheessäni lähtökohtaisesti jotakin vikaa? Olen sitten yrittänyt sovitella itseäni muottiin, jotta olisin vakavasti otettava, jotta en tekisi virheitä, jotta en tulisi nolatuksi.

Ja sitten toisaalta, tämä kokemus  on saanut minut rakentamaan ilon ja innostuksen koulua. Se on ohjannut minut asettumaan pienen oppilaan asemaan ja olemaan utelias. Olen innostanut oppilaitani omaan ajatteluun, oivaltamiseen, oman oppimisen polun rakentamiseen. Virheiden sijasta olen halunnut suunnata huomion siihen, mikä toimii, mikä onnistuu. Olen ollut lapsellisen innostunut yllättävistä keksinnöistä.

En ole varma, mutta jossakin alitajuntani sopukoissa olen ehkä halunnut näyttää tuolle tukkapölly- opettajalleni, että minähän väännän vitsiä, minähän uskallan. Ainakin joskus.

Väännetään vitsiä

Olimme sopineet kolmasluokkalaisten kanssa, että lähdemme kasvattamaan kirjoitelmien pituutta. Annetaan kynän sauhuta, ei olla niin tarkkoja virheistä, juonikin saa pomppia. Tajunnan virtaa, mitä tahansa, kunhan annetaan kynän sauhuta ja tuottaa tekstiä. Sovimme kotitehtäväkirjoitelman pituudeksi kolme sivua. Se oli monelle kova tavoite, mutta asia innosti kovasti.

Tuli aika palautella tuotoksia.  Hienoa! Kirjoittaminen oli lähtenyt lentoon.  Juusokin, jolla kirjoittaminen ei aikaisemmin ollut oikein maistunut, näytti ylpeänä aikaansaannostaan. Ilmeestä kyllä luin, että jotakin pientä kujetta oli ollut mielessä. Juuso seurasi ilmeitäni, kun aloin lukea tekstiä, jota näytti olevan tasan kolme sivua. "Oli kaunis kesäinen päivä, aurinko paistoi. Mutta sitten yhtäkkiä alkoi sataa. Ja sitten vain satoi ja satoi ja satoi ja satoi….." Kolmen sivun mitalla satoi. Tässä kohdassa tarvitsin pienen aikalisän, pari syvää hengitystä.

"Hyvä Juuso, olet kirjoittanut kolme sivua niin kuin sovittiin. Olipa sateinen päivä. Hieno homma." Juuso näytti vähän hämmästyneeltä, kun en alkanutkaan kritisoida hänen tapaansa ratkaista kolme sivun kirjoitelma.  Päätin hiljaa mielessäni, että seuraavalla kerralla, kun annan taas kirjoitelmatehtävän, teen ohjeeseen pari tarkennusta, jolloin Juusokin joutuu ottamaan käyttöönsä laajemman sanavaraston. Tämä episodin jälkeen Juuso innostui kirjoittamaan hyvinkin pitkiä ja hauskoja tarinoita.

Olin vilpittömästi inspiroitunut Juuson tavasta ratkaista tehtävän haaste.

Mikä on olennaista? Olennaista on oppimisen ilo ja innostus. Väännetään sitten vitsaa tai vitsiä, pääasia on että väännetään, kukin omalla tavallamme, omista lähtökohdistamme. Ilolla.

Ps. Nykyään olen ylpeä tuosta ihan itse keksimästäni sananlaskusta. Enkä ole lainkaan kiltti ja kuuliainen.

Kommentit

11.03.2015

Raili

Ihana kirjoitus, niin hyvä, lämmin, hellä. Kiitos.

Kommentoi

Nimi
Sähköposti
Kommentti