Komparatiivi vai superlatiivi vai se joku muu

Aloittelin blogini kirjoittamista pää täynnä monenlaisia viritelmiä, ajatuksen tynkiä. Halusin kirjoittaa pienten ohikiitävien hyvien kohtaamisen hetkien merkityksellisyydestä ja tärkeydestä.

Yhdessä ajatusristeyksessä pysähdyin superlatiivi-maailman mahdottomuuteen ja stressaavuuteen. Jos on aina tähdättävä parhaaksi, onnistuneimmaksi, kauneimmaksi, alkaa pää hajota. Päässä on jatkuva kiista, vaatimusten ja riittämättömyyden melske. Suoranainen sotatila. Katse kiinnittyy tiiviisti tulevaan, tämä hetki katoaa.

Ajatukseni siirtyivät komparatiivi-maailmaan. Komparatiivi-maailma on sukua superlatiivi-maailmalle. Siellä on tunkua. Olen liikkunut paljon tässä maailmassa, tavannut siellä asustavia ihmisiä. Elämä tässä maailmassa on uuvuttavaa, uhkia täynnä. Siellä viihtyy pelko, nolaaminen ja kutistuminen. Kateuskin viihtyy siellä hyvin. Siellä on levotonta.

Sitten ajatukseni katkesi. Muistini sumeni. Mikä olikaan adjektiivien perusmuoto? Minä, opettaja, enkö muista? Nöyränä astelin koneelle googlettamaan. Wikipedia avautui. Perusmuoto on positiivi. POSITIIVI.' Positiivi ei esitä vertailua vaan ilmaisee, että käsiteltävä ominaisuus ilmenee sellasenaan.'

Ajatukseni kirkastuivat. Ei voi olla totta.

Positiivi on koko oppimisajatteluni kivijalka, koko ihmisenä olemisen kivijalka. Se on oppilaiden erityisyyksien tunnistamista, vahvuuksien näkemistä, kannustamista, arvostusta. Se on uskoa siihen, että kaikki oppiminen rakentuu oppilaassa jo olevaan. Positiivi rakentaa ja kasvattaa ihmisen omaan oikeaan mittaansa.

Positiivi-pedagogiikka on välittämisen ja rakkauden pedagogiikkaa. Se rakentaa yhteisöä, jossa jokaisella jäsenellä on oma korvaamaton paikkansa. Yhteisö on täynnä positiiveja. Opekin on positiivi, ihan omanalainen, erityinen sellaisenaan.

Positiivi-pedagogiikka antaa mahdollisuuden pysähtyä hetkeen, olla siinä, mikä ilmenee juuri nyt. Siihen sisältyy luottamus kaiken oikea-aikaisuuteen ja merktyksellisyyteen.

Positiivi-koulussa opetellaan ihmisyyttä, ihmisenä olemistaa. Siellä harjoitellaan empatiaa ja vuorovaikutustaitoja, harjoitellaan tunnistamaan tunteita, johtamaan omaa elämää. Positiivi-koulussa opetallaan omia vahvuuksia ja itselle ominaisia piirteitä. Tässä koulussa vallitsee välittämisen kulttuuri. Mikä onkaan elämää vahvemmin rakentava aines kuin välitetyksi tulemisen kokemus? Minulla, minun tunteillani, ajatuksillani, tekemiseilläni on näkijä ja vastaanottaja. Minut tunnistetaan ja tunnetaan.

Miten sitten viljellä ja vaalia positiivi-pedagogiikkaa kaiken kiireen, vaatimusten, oppiennätysten, metelin ja melskeen keskellä?

Tärkeää on  pysähtyä hetkeksi, hengähtää, huomata, että kaikki on hyvin nyt, juuri nyt. Vaalia ja arvostaa pieniä ohikiitäviä hetkiä.

Ps. Positiivi-koulussa tapahtuu superlatiivi-ihmeitä. Kompariitivi muuttuu hyväksyväksi erilaisuuden ja erityisyyden ihmettelyksi.