Koodataan ja kohdataan

Tein tänä aamuna aikamoisen kuperkeikan omassa päässäni. Nyt on vähän pyörryttävä olo. Uskon selviäväni tästä.

Hörpin aamukahviani pahaa aavistamatta, uniani kelaillen, Hesaria selaillen, kun Aamu-tv:n toimittaja alkoi julistaa: Koodaus tulee kouluihin. Opettajat eivät ole valmiita. Haastatteluja, kokemuksia. Koodaus. Apua! Mitä se nyt olikaan?  Kurkkuani alkoi kuristaa. Pitäisikö minunkin vielä opetella koodaamaan, ihan vain selvitäkseni hengissä lopun elämäni?  Nyt olen kyllä pudonnut siitä kuuluisasta kelkasta ihan kokonaan.

Huomasin  pelon energian, jonka uutinen sai aikaan minussa. Ja arvelen, että myös monessa muussa.

Vieläkin silloin tällöin sivumaanteillä ajellessani kohtaan latojen seiniin suurilla kirjaimilla kirjoitetun tekstin: Jeesus tulee! Oletko valmis?

Ei, en ole valmis, en koodaukseen enkä Jeesuksen tulemiseen. Mutta en myöskään halua viljellä pelon energiaa!

Koodaus. Koodaus. Kirjoittelin sanaa Hesarin marginaaleihin samalla kun ratkoin päivän sudokua. Koodataan. Koodataan. Katselin puolihuolimattomasti koukeroisin kirjaimin töhertämiäni sanoja lehden sivuilla, kun yksi KOODATAAN-sana näyttikin sanalta KOHDATAAN. Kohdataan. Kohdataan. Päässäni napsahti.

Koodataan-kohdataan-koodataan.

Yksi Aamu-Tv:n haastateltavista kertoi hymyssä suin: Koodaus on helppoa. Oppilas purkaa ongelman osiin, antaa sen sitten kaverilleen, joka yrittää selvittää toimiiko koodaus. Koodausta-kohtaamista

Oli pakko siirtyä googlettamaan. Mitä koodaus oikeistaan on? Koodaus on ongelman ratkaisua, loogista ajattelua ja  luovaa ilmaisua. Koodaus on matematiikkaa ja taidetta. Koodata voi kaikenlaista kivaa. Koodaus on yhdessä tekemistä, yhdessä harjoittelua. Koodaus tarjoaa keksimisen iloa. Kolmevuotiaskin osaa jo koodata.

Ok. Uteliaisuuteni heräsi. Minäkin voin oppia. Haluan oppia. Se voi olla hauskaa.

Yllättäen tuli mieleeni muisto lapsuudestani. Isäni sai aikoinaan, täyttäessään 50 vuotta, lahjaksi  valtavan määrän seinäkelloja. Se oli hupaisaa ja kelloja sijoiteltiin ympäri kotiamme.  Minua kiinnosti kovasti kellokoneistojen rakenne. Salaa muulta perheeltä availin kellojen koneistoja, purin niitä osiin ja kokosin sitten uudelleen. Sain ne toimimaan. Paitsi yhtä. En kertonut sitä kenellekään. Ihmettelin vain muun perheen kanssa, mikä kelloon oli  yllättäen tullut. Tätä salaisuutta olen muuten kantanut kymmeniä vuosia. Tässä se nyt tuli paljastetuksi. Mutta minulla oli halu tutkia ja ymmärtää.

Koodaus on nykyajan kansalaistaito. Se on nykyajan maanviljelystaito. Se on ympäristössä selviämisen taito. Opitaan kulkemaan digitaalisessa maailmassa. Ymmärretään ja muokataan digitaalista maailmaa sekä saadaan siinä kasvamaan jotakin arvokasta.

Halu viljellä, kasvattaa, luoda, saada kasvamaan jotakin merkityksellistä ja arvokasta,  on iki-inhimillistä. Iki-inhimillistä on myös näyttää kavereille omaa kasvusatoaan ja kertoa omaa kasvutarinaansa.

Opettajan ei tarvitse olla tiedon ja osaamisen ylin haltija vaan valmentaja tai luotsi, oppimien mahdollistaja.

Olen ollut lukemattomia kertoja oppimistilanteissa sekä lasten että aikuisten kanssa, joissa oppilaani ovat olleet valovuosien verran edellä omasta osaamisestani. Minä olen oven avaaja.  Avaan oven mahdollisuuksien maailmaan.  En läheskään aina tiedä, mitä siellä on, mutta rohkaisen, kuuntelen ja todistan,  vahvistan ja kannustan jatkamaan.

Opettaja voi pistää oppilaansa harjoittelemaan asioita, joita itse ei osaa. Oppilaalle on aina ilo opettaa opettajaansa. Se kasvattaa itsetuntoa.

Uskallusta, rohkeutta. Yhdessä, vuorotellen.

Tätä blogia kirjoittaessani olen raottanut varovati ovea koodaamisen maailmaan. Ei, en ole astunut sinne vielä, mutta uskallan edes katsoa sinnepäin. Voin ehkä jonain päivänä astua reuna-alueille ja aistia sitä iloa, joka maailmasta kaikuu. Tai ehkä voin mennä vielä pidemmälle.  Minun aivoni päästivät irti pelon puristuksesta. Silmäni kirkastuivat.

Toivon kouluihin iloisia, rohkeita ja luovia koodaamisien ja kohtaamisten hetkiä. Opettajan ei tarvitse olla koodauksen ammattilainen. Riittää, kun avaa oven ja on kohdattavissa.