Pienenä tyttönä rakastin istua aikuisten seurassa kuuntelemassa tarinoita, joita suuressa suvussani kerrottiin aina, kun oltiin koolla. En ymmärtänyt kaikkea, mutta aistin tunnelmia ja tarkkailin kehojen kieltä. Lapsen mieleni yritti rakentaa ehjää kudosta kuulemastani ja näkemästäni.
Meitä oli aina paljon eikä kenelläkään tuntunut olevan kiirettä. Oltiin yhdessä.
En tiennyt silloin, että nämä lapsuuden kokemukset tulisivat kulkemaan kanssani koko elämäni ajan. Yhdessä oleminen, jakaminen, kuuleminen, leikki ja tilan antaminen toiselle ovat myöhemmin muodostuneet myös työni ja pedagogisen ajatteluni perustaksi.
Minusta tuli opettaja, ohjaaja, terapeutti ja rinnalla kulkija.
Vuosikymmenten aikana olen saanut työskennellä lasten, aikuisten, perheiden, parien ja erilaisten ryhmien kanssa. Olen opiskellut keho- ja luovuusterapeuttisia menetelmiä ja kulkenut yhä syvemmälle sen äärelle, mitä tapahtuu, kun ihminen saa luvan tutkia itseään luovuuden, taiteen, kehon ja kokemisen kautta.
Synnytin Elämäntaidekoulu Ilon.
Elämäntaidekoulu Ilo syntyi Rafael Wardin Värin sielu -näyttelyn äärellä. Värikkäiden maalausten keskellä jokin minussa liikahti ja alkoi saada uutta muotoa. Oivalsin, että se, mitä olin vuosien ja vuosikymmenten aikana tehnyt ihmisten kanssa, oli elämäntaidetta. Oivalluksesta syntyi ilo. Ilosta syntyi Elämäntaidekoulu Ilo.
Pedagoginen ajatteluni
Elämäntaidekoulu Ilon taustalla on ajatus ihmisestä uteliaana, luovana ja ainutlaatuisena oppijana. Minulle oppiminen ei ole ensisijaisesti tiedon siirtämistä ihmiseltä toiselle. Se on kokemista, tutkimista, ihmettelyä ja oivaltamista. Se on myös yhteydessä olemista – omaan itseen, toisiin ihmisiin ja ympäröivään maailmaan.
Jo opettajana halusin rakentaa oppimisen tiloja, joissa on lupa kokeilla, erehtyä, leikkiä ja kasvaa. Halusin, että erilaisuus ei ole jotakin, joka täytyy sovittaa muottiin, vaan asia, jota voidaan arvostaa.
Vuosien myötä koulun oppimistilat vaihtuivat inhimillisen kasvun ja muutoksen tiloiksi. Sama pedagoginen ajattelu kulkee edelleen Elämäntaidekoulu Ilon ytimessä.
Uskon, että oma luova sisäinen tila avaa mahdollisuuden nähdä elämä ja itsensä uusin silmin.
Taide ei Elämäntaidekoulu Ilossa ole suoritus. Se on väylä kokemiseen, kohtaamiseen ja oman elämän tutkimiseen.
Tarina jatkuu
Elämäntaidekoulu Ilo syntyi minun elämäni kokemuksista, mutta elämä ei koskaan synny eikä kulje yksin. Olen saanut tehdä tätä työtä vuosien varrella monien ihmisten kanssa. Olen saanut oppia opiskelijoiltani, ryhmiltäni, kollegoiltani ja ennen kaikkea elämästä itsestään.
Nyt Elämäntaidekoulu Ilon tarinaan on tullut mukaan myös yksi minulle erityinen ihminen – tyttäreni Jenni Kallio.
Jennin kanssa yhteinen tekeminen ei oikeastaan alkanut tästä hetkestä. Olemme tehneet yhteistyötä jo aiemmin ja jakaneet vuosien varrella monia luovia ja ammatillisia hetkiä. Nyt yhteinen polkumme on tuonut meidät myös Elämäntaidekoulu Iloon.
On erityistä saada rinnalleen oma tytär – ei vain tyttärenä, vaan omana itsenään, omine kokemuksineen, vahvuuksineen ja näkemyksineen. Minulle tässä on jotakin hyvin olennaista myös elämäntaiteen ytimessä:
Se, minkä yksi ihminen synnyttää, voi kasvaa yhdessä toisten kanssa joksikin uudeksi.
Elämäntaidekoulu Ilo saa Jennin myötä uuden sukupolven näkökulmaa. Minä tuon mukaan oman elämäni ja työni kokemuksen, Jenni omansa. Emme ajattele kaikesta samalla tavalla – eikä tarvitsekaan. Ehkä juuri siinä on yhteisen tekemisemme rikkaus. Kaksi sukupolvea, kaksi elämänpolkua ja paljon yhteistä historiaa kohtaavat tässä hetkessä.